Shadowfield
Hei. Ole ystävällinen, ja kirjaudu sisään ottaaksesi sivun kaikista toiminnoista täyden hyödyn.

Meripihka

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Siirry alas

owsla Meripihka

Viesti  JinxCastle12672 lähetetty Ti Marras 01, 2016 3:42 pm

No aattelin vaan laittaa tämän tännekin, kerran nyt valmiiksi tuli jo jokin aika sitten. Sisennykset puuttuvat, koska kopioin tän Wattpadista. Nauttikaa!


Meripihka


Astuin ulos ovesta. Kello oli puoli kaksitoista. Lähdin kävelemään ja annoin ajatusteni virrata vapaasti. Ahdistukseni helpotti vähäsen. Koin sitä nykyään huolestuttavan usein. Toivoni kipinöi lähinnä vaeltaessani. Silloin painajaiset eivät voineet jahdata minua. Pimeät ja kylmät kadut olivat lempeitä, niissä oli jotakin, joka toi mieleeni vanhan ajan kansantarinat. Eräässä tarinassa oli nuori, minun ikäiseni, nainen, joka käveli yöllä kotiin toiselta paikkakunnalta. Tie oli mutainen ja pitkä, mutta naisen matka lähestyi jo loppuaan. Vähän ennen kaupungin portteja hän kuuli risahduksen takaansa. Naisen kääntyessä katsomaan hän näki nuoren miehen, jolla oli meripihkan väriset silmät ja mustat hiukset. Mies katsoi häntä tutkimattomasti pää vähän kallellaan. Nainen säikähti ja kääntyi eteenpäin lähteäkseen juoksemaan pakoon kalpeaihoista miestä, mutta kolmelta suuunnalta häntä lähestyvät olennot estivät sen. Nainen katsoi vasemmalle ja näki synkän metsän. Yhtäkkiä puiden välissä vilahti jokin. Hetken päästä uudestaan. Tällä kertaa hän erotti sen olevan pieni valopallo, joka leijui suurinpiirtein rinnan tasalla. Hetkeäkään epäilemättä hän lähti seuraamaan sitä, huomaamatta koko ajan voimistuvaa tuoksua. Miehet kävelivät vähän matkan päässä hänen perässään. Nainen ei ikinä kulkenut takaisin kotiin. Vielä tänäkään päivänä kukaan ei tiedä, mitä nuo olennot olivat, tai mikä oli tuo ihmeellinen valopallo. Kenties nainen asuu yhä jossakin, eikä jostakin syystä ole halunnut tai pystynyt palata kotiin. Siitä lähtien matkalaisia on varoitettu kulkemasta pimeällä sillä tiellä. Muutama rohkea sielu uhmaa näitä varoituksia vähän väliä. He kertovat kuullensa ääniä tai nähneensä valoja, mutta kukaan ei ole varma, ovatko he keksineet ne omasta päästään.

Kirkonkellosta kuului kolinaa, kun rattaat lähtivät käyntiin. Kohta ne löivät kaksitoista. "Klang", ja mielessäni olivat hänen kultaiset hiuksensa. "Klong", ja muistin hänen silmiensä meren. "Klang" uudestaan, ja tunsin hänen kosketuksensa ihollani. "Klong" ja näin mielessäni hänen huulensa. "Klang" ja kuulin hänen askeleensa pääni sisällä."Klong" ja hänen äänensä oli joka puolella. "Klang" ja hänen tuoksunsa täytti hajuaistini. "Klong" ja minä tiesin. Minä tiesin, miltä hänestä tuntui.

Käveltyäni muutaman tunnin palasin taloon, joka oli vähäsen vino. Muut olivat vielä nukkumassa, mutta tiesin heidän nousevan pian. Olin juuri aloittanut aamupalan tekemisen, kun Jason käveli sisään. Hän tiesi minun olleen taas ulkona. Pidin Jasonista, hän nimittäin välitti oikeasti.

"Nukuitko?" Jason kysyi.

"En." Jason katsoi minua väsyneesti. Välttelin hänen katsettaan, mutta ilmeeni kirkastui sinun tullessasi sisään. Sinä laskeuduit portaita alas ja minä tervehdin sinua iloisesti:

"Hyvää huomenta, Niamh." Mutisit jotain vastaukseksi, vielä vähän unenpöpperöisenä, ja Jason soi sinulle hymyn vastaukseksi.

"Nukuitko hyvin?" minä kysyin.

"No, minä näin hyvin outoa unta..." Lauseesi jäi kesken, kun kipu iskeytyi minuun, enkä ehtinyt ottaa tukea mistään. Aivojeni täyttyessä erilaisista kuvista, äänistä ja hajuista romahdin lattialle. Salamannopeasti Jason oli vieressäni, mutten tajunnut sitä. Hetken ajan jokainen soluni huusi kivusta, joka katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Haukoin henkeäni noustessani ylös.

"Oletko kunnossa?" Jason kysyi. Hän oli jo vähitellen alkanut tottua tähän. Nyökytin päätäni, ja katsahdin sinuun. Näytit huolestuneelta. Yritin katseellani vakuuttaa sinulle olevani kunnossa, kun lähdin soittamaan Ivanille.

"Meillä on juttu." Tervehdykset saivat siinä tilanteessa jäädä. Minun piti kiireesti kertoa Ivanille kaikki, mitä muistin. Sympaattinen teknikkomme tuli hyvin toimeen niiden muutaman tutun kanssa, mutta oli vähän kömpelö uusissa tilanteissa. Siitä huolimatta hän osasi olla diplomaattinen ja hoitaa tehtävänsä muiden kollegojen kanssa hyvin niin kauan, kun hekin osasivat käyttäytyä.

"Huoneen seinät olivat siniset, kerrostaloasunto. Ikkunoista näkyi muiden rakennusten kattoja, joten se oli aika korkealla. Siinä vieressä oli työpöytä, ruumis oli tuolissa kumartuneena pöydälle. Mies, noin nelikymppinen, siniset silmät. Puukotettu vasemmalla kädellä, ovi lukossa. Siellä tuoksui jollekin, mitä en tunnistanut." Kuulin, kuinka Ivanin sormet tanssivat näppäimistöllä.

"Oletko varma?" Yleensä tunnistin lähes kaiken.

"Ainakin tässä vaiheessa." Syntyi hetken hiljaisuus, kun Ivan odotti tietokoneen käsittelevän kaiken.

"Löytyi. St. Annenkatu 54. Kauanko?" Mietin hetken.

"Viisitoista minuuttia." Halusin näyttää sinulle olevani kunnossa. Ivan lopetti puhelun.

Saavuin rikospaikalle yhtä aikaa Dash Hunterin kanssa. Hän oli työparini, ja onnekseni hyvä tyyppi. Dash oli suhteellisen pitkä, vaaleahiuksinen ja komea. Näytin virkamerkkiäni vartiossa olevalle konstaapelille ja hän päästi meidät läpi. Sisään astuessamme outo tuoksu iski meitä vastaan.

"En tunnista tuota", sanoin Dashille.

"En minäkään. Haavan perusteella tekijä oli vasenkätinen, joten hän on seissyt suurinpiirtein... tässä", Dash sanoi demonstroiden puhuessaan.

"Hanskat?" hän kysyi.

"Kyllä. Ennalta harkittu teko."

"Tämä voisi olla viharikos, mutta silloin paikat olisi sotkettu." Nyökkäsin. Uhri oli italialainen André Scott.

"Mikä kasvi tuo on?" kysyin osoittaen ikkunalaudalla olevaa vihreää, puskamaista kasvia.

"En tiedä. Tuoksu tulee siitä." Kohotin kulmiani. Yleensä Dash osasi nimetä kaikki vastaan tulevat kasvit.

"Missä kaikki muut ovat?" minä kysyin tajutessani, että muunkin tiimin pitäisi olla täällä. Tai vähintään minun olisi pitänyt kuulla heistä.

"Palaverissa. Käsittelevät Poliisi kaduilla -päivää." Katsoin häntä kummeksuen.

"Se on jokavuotinen tapahtuma, jossa osa meistä laskeutuu Lontoon kaduille näyttäytymään kansalle."

"Miksen minä ole ikinä kuullut tästä?" Dash levitteli käsiään.

"Onko hän puoliksi englantilainen?" kysyin palaten takaisin siihen, mitä olimme tekemässä. Dash selasi kädessään olevaa paperipinkkaa, jonka eräs konstaapeli oli hänelle hetki sitten tuonut.

"Isä oli Newportista, äiti Sienasta."

"Lähiomainen?"

"Tyttöystävä." Sinne siis seuraavaksi. Dash meni käskyttämään muutamaa virkapukuista ja minä jäin tutkimaan uhrin tavaroita löytämättä mitään erikoista.

Saavuimme muutaman korttelin päässä sijaitsevalle asunnolle. Roberta odotteli meitä paritalon vasemmanpuoleisen asunnon edessä. Hänen vihreä autonsa oli pysäköity tien varressa olevaan ruutuun taitavasti ottaen huomioon, että autojen väliin jäi noin kyynärvarren verran tilaa.

"Pääsitte jo?" Dash ihmetteli. Roberta pysyi hiljaa tavalliseen tapaansa. Koputin ovelle ja noin nelikymppinen, vaaleahiuksinen nainen valkoisissa vaatteissa tuli avaamaan. Hän näytti odottaneen meitä. Dash esitteli meidät ja näytti virkamerkkiään. Lia Aloia päästi meidät sisään ja johdatti keittiöönsä. Istuutuessani nelikulmaisen pöydän ääreen kysyin häneltä:

"Millainen André oli?"

"André. Hän oli hyvin... italialainen. Kiivas ja temperamenttinen. Hän tapasi kiusoitella tuttaviaan näpistelytaidoillaan." Lian äänessä oli vielä häivähdys italialaisesta korostuksesta. Roberta lähti kiertelemään talossa.

"Haittaako sinua?" Dash kysyi. Lia pudisti päätään.

"Katselkaa vain. Mikä vain auttaa teitä eteenpäin."

"Oliko hänellä vihamiehiä?"

"En tiedä. André ei kertonut paljoakaan työstään."

"Missä olitte tänä aamuna viidestä seitsemään aikavälillä?"

"Töissä. Siellä vahvistetaan tämä."

"Hyvä." Roberta tuli takaisin.

"Eipä siinä kai sitten muuta. Soittakaa, jos muistatte jotain muuta. Me otamme yhteyttä uudelleen." Hän nyökkäsi ja jäi keittiöön istumaan miettiväisen näköisenä. Mielestäni hän jätti jotain kertomatta, kenties tietämättään.

Paiskasin auton oven kiinni ja Roberta laittoi auton käyntiin.

"Hän ei edes teeskennellyt surevansa. Oliko heillä välirikko?"

"Kyllä minä siltikin päästäisin edes muutaman kyyneleen." Dash soitti Ivanille.

"Palveluksessanne", kuului Ivanin lakoninen ääni.

"Ivan, etsi kaikki mitä löydät Lia Aloiasta."

"Selvä", hän vastasi ja kuulimme hetken vain sormien tanssia näppäimistöllä.

"Sienasta, muutti Lontooseen 2007, sisustusalalla. Ei mitään epäilyttävää. Rikollisin, mitä hän näyttää tehneen on muutama myöhästynyt kirja kirjastosta."

"Aiempia avioliittoja?"

"Ei. Puhtaampi kuin pulmunen. Muuta?" Heilautin kättäni ilmassa ja Roberta vastasi puolestani:

"Ei tällä hetkellä."

"Minua jäi vaivaamaan eräs juttu", Dash aloitti tungettuaan kännykkänsä takaisin taskuunsa.

"Mmm?"

"Se kasvi murhapaikalla." Aloin aavistaa mihin tämä oli menossa.

"Ok, ok, voit tutkia sitä aivan vapaasti", sanoin nostaen kädet ilmaan antautumisen merkiksi. Dash käski minun pitää ratista kiinni, mutta näytti kuitenkin innostuneelta pikkupojalta päästessään tutkimaan jotakin uutta ja ihmeellistä. Loput viisi minuuttia matkasta mietimme mahdollisia skenaarioita.

Asemalla loput tiimistä jo odottivatkin meitä. Nelson Clark ja Temprance Foyle lukivat yhdessä uhrin kansiota. He toimivat ihmeen hyvin, vaikka he olivatkin yhdessä. Useimmiten se ei toiminut, mutta he olivat poikkeus. Kuhertelukin pysyi aisoissa.

"Löysittekö mitään kiinnostavaa uhrin asunnolta?" Nelson kysyi.

"Emme. Eikä tyttöystäväkään kertonut mitään ihmeellistä", Dash sanoi.

"André taas onkin mielenkiintoinen tapaus. Muutama maininta nuoruuden varasteluista, hän vietti kolme vuotta nuorisokodissa 15-vuotiaaksi. Näyttää siltä, että hänellä oli lähinnä tuttavia ystävien sijaan, työn kautta kaikki. Mies uppoutui antikvariaattiinsa." Temprance selitti haroen samalla lyhyitä, liilaksi värjättyjä hiuksiaan.

"Temprance, tarkistakaa te Clarkin kanssa tyttöystävän alibi." Roberta ja minä aloimme käymään läpi uhrin elämää ja etsimään mahdollisia epäiltyjä tyttöystävän lisäksi. Dash lähti kirjastoon etsimään tietoa kasvista.

Muutaman tunnin päästä emme olleet löytäneet mitään epäilyttävää. Lähdin käymään Dashin työnä kirjastossa. Parin korttelin päässä sijaitseva rakennus oli ulkoa hyvin koristeellinen. Taidokkaat kaiverrukset kiersivät ikkunankarmeja ja holvimaista oviaukkoa. Punatukkainen kirjastonhoitaja Erika ohjasi minut perimmäiseen peränurkkaan, jossa Dash istui muutaman paksun kirjan keskellä.

"Oletko löytänyt mitään?" Dash säpsähti kysymystäni. Ilmeisesti hän ei ollut edes huomannut tuloani. Hän katsahti minuun siniset silmät ihmetyksestä levällään.

"Katso." Kiersin pöydän toiselle puolelle ja luin tekstin, jota hän seurasi sormellaan. Olin jo kauan sitten opetellut ymmärtämään vanhaa kieltä. Katsoimme toisiamme. Molempien ajatukset kiersivät samaa rataa.

Neljään mennessä Lian alibi oli varmistettu emmekä olleet päässeet eteeenpäin. Edes Ivan ei ollut löytänyt mitään. Dash istui minua vastapäätä tietokoneelleen.

"Yksi vaihtoehto on jäljellä." Pudistin päätäni hitaasti ja sanoin:

"Ei. He eivät tehneet tätä." Dash näytti epäilevältä.

"Ei. He eivät jätä todisteita murhapaikoilleen." Tuijotimme hetken toisiamme, kunnes Dash tajusi minun päätökseni pitävän.

Olimme juuri lähdössä aikaiselle päivälliselle, kun puhelimeni soi. Emme olleet yhäkään päässeet eteenpäin, ja Dash loi minuun vähän väliä paljon puhuvia katseita. Lia Aloia esitteli itsensä ja kertoi jotain ratkaisevaa:

"Muistin juuri erään asian. André ei ikinä puhunut hänestä, joten sen takia en varmaankaan muistanut koko asiaa. Hänellä oli poika, joka on todistajansuojelussa. Noah hänen nimensä taisi olla." Viitoin muita odottamaan.

"Okei, kiitos tiedosta", tokaisin ja lopetin puhelun.

"Dash, soita Ivanille. Uhrilla oli poika." Hetkessä hämmästynyt Dash sai Ivanin langan päähän.

"Ivan, uhrilla oli poika. Noah Scott, nykyään todistajansuojelussa. Ei tietoa uudesta nimestä."

"Hetkinen", Ivan mutisi etsiessään tietoja. Todistajansuojelussa olevien etsiminen vei aina muutaman minuutin. Jonkin ajan päästä puhelimesta kuului kuitenkin hihkaisu:

"Löytyi! Liam Harrison. Osoite on Maiden Lane 178. Kolmekymmentä, ei naimisissa, työvuoro alkaa parin tunnin päästä."

"Mennäänpä sitten hakemaan hänet." Loin merkitsevän katseen Dashiin, joka näytti helpottuneen tiedosta, ettei meidän tarvitsisi ruveta jahtaamaan heitä.

Oven tuli avaamaan hyvin tavallisen näköinen, ruskeahiuksinen ja vaaleaihoinen mies. Parta oli vähän ylikasvanut ja ilme hämmästynyt. Esittäydyttyämme Dashin kanssa poliiseiksi hän lähti suosiolla mukaamme. Matka takaisin taittui hiljaisesti, ja asemalla Roberta ilmoitti teknisten löytäneen rikospaikalta verta, joka sopi pojan DNA:han. Näillä todisteilla saisimme hänet tunnustamaan, ja niinhän siinä kävikin. Liam oli riidellyt isänsä kanssa siitä, miksei hän ollut palannut tämän elämään aikaisemmin ja raivon puuskassa iskenyt häntä keittiöveitsellä selkään.

Lähdin päivälliselle kotiin. Paperisota saisi odottaa myöhempään. Oli Killianin vuoro laittaa ruokaa, ja parin kilometrin matka taittui nopeasti jalkaisin. Killian Blackston oli muuttanut Skotlannista muutama vuosi sitten. Hän oli Jasonin parhaita kavereita. Pitkä, mustahiuksinen ja lempeä mies laittoi ruokaa paremmin kuin kukaan muu tuntemani. Saapuessani perille osuin ovelle yhtä aikaa Jasonin kanssa.

"Saitteko jo syyllisen kiinni?"

"Juu. Ja olisin minä muutenkin tullut", sanoin viitaten Killianin ruuanlaittovuoroon astuessani ovesta sisään. Herkullinen tuoksu löi meitä vastaan välittömästi. Keittiössä Killian oli täydessä työn touhussa. Kannoin salaatin tiskipöydältä pöytään Jasonin aloittaessa kattamaan pöytää. Hetken päästä ovikello soi. Minä menin avaamaan. Hymyilin sinulle.

"Löyhäpää", minä sanoin leikilläni unohdettuasi taas avaimet. Sinä lähdit käymään yläkerrassa ja minä menin takaisin keittiöön. Jason ryhtyi täysin odottamatta puhumaan:

"Sinun kannattaisi tehdä jotain, Agatha. Niamh ajattelee aivan samoin." Näytin varmastikin hämmästyneeltä. Killian kääntyi hymyillen takaisin soijan puoleen ja totesi:

"Te ette vain huomaa, kuinka toinen katselee toista sillä välin kun toinen ei huomaa. Niamh on paljon iloisempi sinun seurassasi." Yllättyneenä siitä, että Killiankin puuttui asiaan en saanut sanaa suustani. Jason sen sijaan kuiskasi:

"Mene."

Nousin raput ylös ja aioin koputtaa oveesi juuri, kun sinä astuit siitä ulos.

"He kertoivat minulle. Olen tainnut tietää jo jonkin aikaa." Seisoit hetken hiljaa paikallasi. Nyökkäsit hymyillen, ja minä lähestyin sinua.

"Minun täytyy näyttää sinulle jotakin", sanoit ja näytit niskassasi olevaa mustaa merkkiä. Olin huomannut sen jo jonkin aikaa sitten. Kääntyessäsi takaisin silmäsi hohtivat kirkkaan meripihkan värisinä. Tiesin sinun haluavan viedä minut sinne.

"Myöhemmin", minä kuiskasin ja astuin lähelle sinua. Niin lähelle, että tunsin sen kipuna rinnassani. Silmäsi vaihtuivat takaisin entiseen painaessani huuleni sinun omillesi.

Kävellessämme keittiön portaat alas Jason ja Killian katsoivat meitä hymyillen. Me söimme ja juttelimme. Se oli yksi elämäni parhaista aterioista. Olin onnellinen.

_________________
Smiles with strangers in the train Strangers with fire in my soul Fire with love for the stars Love with her
avatar
JinxCastle12672
Jäsen
Jäsen

Posts : 178
Liittymispäivä : 19.12.2015
Location : Nurkan takana, nauramassa niille idiooteille

Näytä käyttäjän tiedot

Takaisin alkuun Siirry alas

Näytä edellinen aihe Näytä seuraava aihe Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa